.

Merkki, jolla yleensä asioita lopetetaan, on piste. Sillä loppuvat niin asiatekstit kuin fiktiokin lukuun ottamatta niitä vastenmielisiä ranskalaisilla viivoilla kirjoitettuja tiivistelmiä. Piste lopussa lisää aivan erilaista itsevarmuutta, seesteisyyttä ja päättäväisyyttä kuin huutomerkki tai kolme pistettä...

Blogin kirjoittaminen on ollut vastoin ennakkoluulojani varsin opettavaista ja varmasti miellyttävämpi päättötyön aihe kuin kirjailijasta tehty esitelmä. Muuten arkisilta, jopa mielikuvituksettomiltakin tuntuneet sanat lienevät nyt syöpyneet moniin pieniin mieliin kaikkine vivahteineen ja nyansseineen selvinä kuin tislaamalla purifioitu divetyoksidi H2O. Itse tekstien naputtaminenkin parani useimmilla kirjailijanaluilla paikoin jopa huomattavissa määrin, itse sanoisin ilmaisuni helpottuneen muttei niinkään parantuneen. Otaksuisin onnistuneeni jopa välttämään elitististen sivistyssanojen hyödyntämistä teksteissäni, ainakin tähän nimenomaiseen postaukseen asti.

"Merkki! Siinäpä vasta erinomainen sana!" tuumasi nuori Teo jonain kauniina kesäiltana vuonna 2011. Siitä tilanteesta lähdin ratkomaan sanani todellista funktiota, vieden kuvainnolliset kinttuni monia mukulaisia linkkipolkuja pitkin aina kiintiöwikipedia-artikkelista semantiikkaa käsitteleviin kirjoihin asti. Merkittävien merkkien merkillinen kirjo merkitsi alati muovautuvalle mielelleni jälleen uutta, outoa ja perin eriskummallista aluetta tutkittavaksi. Ja monta kertaa, kun tämä jumalainen sana oli piehtaroinut riittävän kauan ajatuksieni hämärissä vesissä, menetti se niin kammottavan rasittavalla tavalla merkityksensä, mikäli nyt ymmärrätte mitä ajan takaa.

Itse postauksista päämääräni saavutin suurimmalla prosentilla eli tarkalleen 93:lla jättiläisrapunovellissani, jossa ainakin suurimman osan ah niin rajallisesta ajasta pystyin pitämään yllä "mielikuvituksellista" sanailmaisua. Itse juoni taisi jäädä vähän sivuosaan, ja novellimaisuudessa... kutsuisin niitä eräänlaisiksi freudilaisiksi lipsahduksiksi. Ainoa sananmukaisesti huono postaus oli häntä koipien välissä naputettu kuva-analyysi, jota kirjoitettaessa kiire murhasi luovuuden isolla ja ruosteisella Veitsellä.

Kaiken kaikkiaan on ollut ihan kivaa, ja muistakaahan:
"Merkki on asia, joka tarkoittaa toista asiaa."
Piste.

#dedis ylittyi taas, ripottelisin tuhkaa ylleni jos se ei vaarantaisi pukueleganssiani

Merkitsemisen taito (+ itseironisia kommentteja)

Huomautus: Luonnon tai ympäristön tahi luonnonvarojen mainitsemisen puutteesta häiriintyvät voivat sisällyttää sen suoraan heikommassa asemassa oleviin ihmisiin, sillä pohjimmiltaan tarkoitan samaa puhuessani kaukaisista utopioista. Eiväthän ihmiset nyt kuitenkaan eroa niin paljoa eläimistä.

Miten asioille löydetään merkitys?  Antamalla niiden tapahtua? Seuraamalla tapahtumaketjua, jatkamalla eteenpäin? Lopulta löydämme vastauksen eli merkityksen, mutta edessämme on uusia asioita tai kysymyksiä vailla selityksiä. Tuleeko niihin löytää vastaus? Ihmismieli on luonnostaan utelias ja maailma käytännössä rajaton,   joten arvoituksia riittää kyllä tarpeeksi, kuten ratkaisijoitakin. Itsekin koetan löytää aina uusia selittämättömiä asioita ja niille merkityksiä. Niitä löytyy niin taiteesta, luonnosta kuin muista ihmisistäkin. Jokainen yksilö on oma arvoituksensa, jota ei tosin voi ratkaista kukaan muu kun hän itse (eksistentialismin perusasioita, mutta täytyyhän sekin mainita, kun aiheeseen poikettiin).

"Aloitin aika mahtipontisesti, mutta se tavallaan kuuluu asiaan"

En ole koskaan nähnyt tarpeellisena antaa elämälle tarkoitusta. Miksi elämällä pitäisi olla jokin syy olla olemassa? Sattumalta me ihmiset tänne maapallolle olemme ilmaantuneet, koetetaan nauttia elämästä kun se kerran on olemassa. Annetaan sen olla oma merkityksensä. Mikäli kuitenkin ihmisellä olisi jokin syy olla olemassa, se olisi merkitysten löytäminen. Sen loppumattoman tarpeen löytää uutta on evoluutio aivoihimme kehittänyt. Sitä mukaa, kun löydämme uutta, halumme löytää lisää kasvaa. Loppumaton tarve etsiä merkityksiä ja lopulta täydellistä tietämystä. Miksi? Olemme ahneita ja tieto on valtaa. Mitä enemmän tiedämme, sitä enemmän voimme tehdä. Ihmisen luontainen vallanhimo hamuaa hallintaa yli kaiken. Empatia ja solidaarisuus ovat onneksi ihmisissä yleistyviä ominaisuuksia, joten ehkä emme sittenkään tule vaarantamaan toisiamme ja ympäristöämme kasvaessamme isommiksi.

Mielipide: "Planeettamme ei kestä kulutusta tätä tahtia, joten paisumista on hillittävä ainakin siihen asti kunnes sen ulkopuolisia resursseja päästään hyödyntämään."

Voiko tietää liikaa? Joitakin ihmisiä, konservatiiveja, pelottaa kehitys. Ääritapauksessa voidaan jopa ottaa askeleita taaksepäin. Yhdysvalloissa amish-lahkot tekniikan pelossaan ovat sulkeutuneet kyläyhteisöihinsä, jotta "liian pitkälle" kehittynyt sivilisaatio ei pääsisi vaikuttamaan heihin. Hauska lieveilmiö tieteen rajoittamisesta on ylävasemmalla näkyvä kuva. Tuollaisille selityksille voi täällä kehityksen kehdossa Suomessa vain nauraa, tosin hiukan vaivautuneeseen sävyyn: nämä ihmiset haluavat aidosti elää kuten elävät emmekä me sitä voi heiltä kieltää. Jokainen ihminen on edelleen oma arvoituksensa. Muilla ei ole toisen ajatuksiin oikeutta eikä koskaan tule olemaan. Yksilöllä on oltava vapaus toteuttaa itseään, oli suunta mihin tahansa.

Kannanotto: "Suunnan on oltava eteenpäin, sisäänpäin käpertyminen ja tosiasioiden kieltäminen eivät hyödytä ketään."

Uuden löytämisessä täytyy muistaa se, että kaikilla on oltava yhtäläinen oikeus nauttia löydöistä. Tällä hetkellä tämän yhtäläisen oikeuden toteuttaminen onkin suurin ongelma, eikä se ratkea vielä satoihin vuosiin. Afrikkalaisella katulapsella ei ole mitään mahdollisuutta nauttia tieteen saavutuksista samalla tavalla kuin länsimaisella yritysjohtajalla saati sitten itämaisella diktaattorilla. Kolmanteen maailmaan tarvitaan varallisuutta, toiseen maailmaan vapautta ja ensimmäiseen maailmaan ymmärrystä muita maailmoja kohtaan. Tiedon, ratkaisujen ja niiden ansioista syntyvän hyvän on oltava vapaata kaikille. Tie tähän ei ole helppo. Täydelliseen tasa-arvoon pääseminen onkin minulle enemmänkin  filosofinen kysymys, sillä ihminen ei ole aivan vielä luonnostaan niin hyvä että tasajako voisi suoraan toimia.

Eli: "Ihmisen on rationalisoiduttava ennen kuin kommarit saavat tahtonsa läpi"

Voiko ihminen ymmärtää toista? Vastaus on suoraan ei, mutta osittain ehkä. Avain oman merkityksensä löytämiseen ja muiden merkitysten tarkastelemiseen on kommunikaatio. Taiteen keinoin voi antaa toisten löytää merkityksiä omista teoistaan, olivat ne sitten kuvia, sanoja tai tunteita. Itseilmaisu on joillekuille aito elinehto. He tuntevat itsensä kahlituiksi, mikäli heitä ei kuunnella tai heidän vapauttaan rajoitetaan. Taiteen avulla he voivat vapaassa yhteiskunnassa ilmaista itseään ja kokemuksiaan muille ihmisille. Taide opettaa, oli kyse tunteista tai järjestä.

="Taide myös yhdistää ihmisiä, mutta outo nykyilmiö on tehnyt massojen musiikki- kirja- elokuva- peli- ja ties mistä mausta eksponentiaalisesti kiihtyvällä nopeudella huonontuvaa ja, no, massoittuneempaa. Onko se merkki tyhmentyvästä kansasta vai huonontuvista "taiteilijoista" - en osaa sanoa."

Luulen, että edeltävät ajatukseni asettavat kovat odotukset lopulliselle yhteenvedolle. Sanoisin, että yhteinen sanomani oli tätä kirjoittaessani suvaitsevaisuus, eikä vain se, vaan myös yhteistyö. Miksi? Jokainen ihminen on erilainen. Jokaisessa yksilössä piilee omanlaisensa voimavara, joka ei yksin pysty juuri mihinkään, mutta yhdistämällä kaikki voimavarat saadaan aikaan mitä tahansa. Maailman tulevaisuudessa ihmisten yhteistyö yli kaikkien rajojen näyttelee sen vuoksi tärkeää osaa. Se olkoon tämän opetuksena: Älä kuvittele pärjääväsi yksin. Kukaan ei ole tarpeeksi hyvä löytämään mitään merkityksiä itse.

"Juuri näin."

Merkillistä

Mieleni lukee maailmaa

Maailma ei ole minun

Mutta minä olen maailman

Ja maailmasta näkee minut

Näenkö todella?

Kaikkeuden,

vai onko se 

vain kuva?

Merkki jostain ylemmästä

Platonin ideamaailmasta

Täydellisyydestä

Saavuttamattomuudesta

Jossa sielut uivat ilon meressä

Ja mikään ei muutu

Jossa kaikki on yhtä

Ja yksi on kaikkea

Voiko maailmasta nähdä ulos?

Voiko nähdä onko siellä mitään?

Onko siellä elämää

ja onko siellä paremmin?

Onko vika mielessäni

Joka ei päästä minua

Lentämään vapaana murheista

Uimaan siellä missä ei ajatella

Pitääkö mieli vapauttaa

Tiedon tuskasta

Maailman kahleista

Vai onko näin parempi?

Mieleni lukee yhä maailmaa

Eikä maailma ole minun

Mutta en ehkä olekaan maailman

Ja maailmasta näkee ulos

yFB-80 (Nature)

Rapu

   Minkä tähden he katselivatkaan sitä kuvaa, kun seinän takana odotti aarre? Eihän se oikeastaan ollut edes oikea kuva. Siinä oli vain mustetta harmahtavalla kirjoituspaperilla. Se oli itse asiassa enemmän symbolin oloinen. Kolmio, jonka jokaisesta kulmasta lähti kiertymään käärmemäinen sakara.
   Symbolit eivät olleet koskaan kiinnostaneet kumpaakaan heistä, mutta nyt oli pakko koettaa tulkita nopeasti. IPhone oli mennyt puoli tuntia sitten rikki pudottuaan metrin matkan taskusta puulattialle (kaksosen käsissä oli vieläkin rakkoja akkuhaposta), joten Internetiin ei voinut turvautua. Kukaan ei ollut nyt auttamassa,  sen sijaan aggressiivinen jättiläisrapu meuhkasi huolestuttavan lujaa viereisessä huoneessa. Sen loiskahdukset, maiskahdukset ja murtuvan seinän äänet elivät märän puun kautta kammioon ja kaikuivat huoneen ilmassa märkinä ja kirkkaina.
   Merkissä oli kolme kulmaa. Ne eivät viitanneet pyhään kolminaisuuteen, sillä nyt oltiin pakanallisessa luolatemppelissä. Hetken pähkäilyn ja tuskaisen kiireen kautta kaksosen ja vesimiehen pienissä mielissä pulpahti esiin ajatus perheestä. Isä, äiti ja lapsi. Alin kulma oli "äiti", sillä hän oli esikristillisessä perheessä perheen tärkein jäsen ja symboloi myös Gaiaa, maaäitiä. Vasemmalla oli "isä" tukemassa ja kasvattamassa ylintä "lasta" jossa ilmenivät toivo, tulevaisuus ja tässä tilanteessa tärkeimpänä poispääsy.
   Keskellä huonetta oli puinen patsas, siinä esitettyinä olivat nainen ja mies pitämässä käsissään pientä lasta. Lapsen yläpuolella katosta roikkui jokseenkin amppelihko astia kettingin varassa. Vesimies tunnusteli patsasta ja sai selville, että lapsi oli irrallinen patsaan muusta olemuksesta niin esteettisesti kuin fyysisesti. Ryppyiset, jopa hiukan groteskit vanhemmat eivät selvästikään tuntuneet kuuluvan yhteen pikkuisen kanssa.
   Toisessa huoneessa rapu törmäsi sattumalta seinään, josta pääsi pahaenteinen kronksahdus. Tärähdys irrotti katosta muutaman vesipisaran, jotka lätsähtivät kimmeltäviin pikku lätäkköihinsä. Kaksonen ja vesimies saivat yhtäkkiä lisää puhtia ongelmanratkaisuun.
   Seuraava oivallus osoitti patsaan takaa löytyvän pienet portaat, jotka johtivat puoli metriä ylöspäin ja päättyivät hahmojen selkien kohdalle. Portaat olivat sitä samaa harmaata lahonnutta puuta, mistä koko muukin viheliäinen luola koostui.
   Lapsuudestaan asti Legend of Zeldoja pelannut kaksonen ei kyennyt tällä kertaa ammuskelemaan silmittömästi nuolia ja bumerangeja ympäröivien patsaiden silmiin, mutta hänen ongelmien ratkomiseen tottunut mielensä näki ilmeisimmäksi ratkaisuksi nostaa lapsi petomaisten vanhempien sylistä amppeliin. Nitkutettuaan sen sinne he kuulivat hydraulisten koneistojen kitinää. Muinaiset kivikoneet liikkuivat seinien uumenista. Vesimies oli jo näkevinään eteenpäin johtavan portin avautuvan...
   ...se ei avautunut. Sen sijaan seinä heidän ja jättimäisen vihollisravun välissä mureni tomuksi.

Neljä merkkiä

   Terve! Tässä päivityksessä päätin esittää arvosteluni "merkkiin" liittyvästä kulttuurituotteesta.
Mieleeni tuli ensimmäisten joukossa brittiläinen rockjättiläinen Led Zeppelin, eli laulaja Robert Plant, kitaristi Jimmy Page, rumpali John Bonham ja basisti/urkuri John Paul Jones, johtuen yhtyeen neljännestä albumista nimeltään
.
   Merkit, jotka bändi otti myöhemmin ikään kuin toiseksi nimekseen, pohjautuvat Zosoa lukuunottamatta eurooppalaiseen mystiikkaan. Vasemmalta oikealle Zoso (ei tarkoita virallisesti mitään), seuraava merkki tarkoittaa samaan aikaan luottavaista ja kilpailullista ihmistä, sitä seuraava perhettä (ympyrät ovat äiti, isä ja lapsi), ja äärimmäisenä oikealla on egyptiläinen rohkeuden symboli.

   Led Zeppelinin tuotannosta päätin arvostella sen pienen osan, joka ei ollut pihistetty tai plagioitu muilta ajan suuruuksilta eli konserttielokuvan The Song Remains the Same (1974) eli pökkelön suomennoksen mukaan "Laulu jää pystyyn". Ei ehkä ihan tuoreinta mahdollista kamaa, mutta aion arvostella sen kovalla kädellä antaen anteeksi ainoastaan vanhentuneet erikoistehosteet eli jätän klassikkouden ja muodollisuuden sikseen.

   Tämä sekä konserttia, fantasiaelokuvaa että dokumenttia yhdistelevä tekele on uudistettu onnistuneesti DVD:lle. Ainoastaan ekstrat ovat poikkeuksellisen heikkoja. Ne pois jätetyt biisit on aikanaan heitetty yli laidan ihan hyvällä syyllä, mutta uskon, että kovimmat Zeppelin-fanit voivat silti nauttia Celebration Dayn venytetystä liveversiosta.

Elokuva alkaa huomattavasti ajan syömällä vampyyrejä, ihmissusia ja konepistooleita sisältävällä fantasiakohtauksella. Sen jälkeen kuvataan bändin jäsenien siirtymistä keikkapaikalle, legendaariselle Madison Square Gardenille, ja sitten viimeinkin Rock'n Roll pärähtää soimaan. Klassikkokappale toimii hyvänä aloituksena kaksi ja puoli tuntia kestävälle keikalle.
   Led Zeppelin oli tukkahevibändien todellinen esikuva, mikä näkyi nimenomaan keikoilla. Jimmy Pagen korvia repivät ääniefektit ja kymmenien minuuttien pituisiksi venytettyjen kappaleiden ainoa selitys on "ne tykkää siitä kuitenkin, me ollaan Led Zeppelin". Yleisöstä ei siis juurikaan piitata oman suosion takia. Elokuvan katsojia tämä ei juuri haittaa, koska venytettyjen soolojen kohdalle on aseteltu fantasiaelokuvamaisia kohtauksia, kussakin yksi bändin jäsen näyttelee pääosaa. Omasta mielestäni hauskin oli Bonzon viiden minuutin mittaisen rumpusoolon päälle aseteltu kollaasi traktoriajelusta ja lopussa dragster-autoilusta. Muuten ne eivät juuri minua sytyttäneet, vaikka Paul Jonesin ja Pagen osiot herättivät juonettomuudessaan ajatuksiakin.
   Koska kyseessä on yksi rockin historian arvostetuimmista yhtyeistä, lienee ihan asiallista odottaa, että soittotaitokin on sen mukaista. Ja kyllä se onkin! Robert Plantin tasapainoilu karjunnan ja herkän laulamisen välillä toimii, yhtä hyvin kuin Jimmy Pagen minuuttien pituiset improvisoidut kitarasoolot, joista muistettavimpina Stairway to Heavenin ja Heartbreakerin soolot ja Dazed and Confusedin viulun jousella soitettu... juttu.
   Kyllä se vaan toimii, täytyy itseni sanoa, vaikka kuinka olisin sitä mieltä, että klassikot ovat yliarvostettuja ja että uudet elokuvat näyttävät paremmilta sun muuta pr-miesten ja -naisten laukomaa mainospuhetta. Kaikkiin nykynuoriin tämä tosin tuskin puree, sillä Zeppelinin musiikki on melkoisen raskasta ja kokeellista verrattuna nykyiseen tämänikäisten yleensä kuuntelemaan radiosta tulevaan poppiin ja kevytrockiin. Sanoisin, että (eurooppalaisesta) folkista ja vanhan polven rokista tykkäävät tyypit voisivat diggailla tätä hyvinkin paljon, kunhan vaan kestävät minuuttien pituiset venyneet instrumentaaliosiot. Kyllä ne laulut pysyvät samoina vaikka niitä kuinka paljon venyttäisi.

Miksi juuri merkki?

Tänään tiistaina 16.elokuuta 2011 mieleeni juolahti täysin spontaanisti sana merkki. Hetken asiaa punnittuani päätin valita sanan blogini aiheeksi, sillä se on samaan aikaan sekä konkreettinen että abstrakti. Se on siis juuri sopivan hämärä, jotta siihen assosioituu riittävän (muttei liian) pieni joukko asioita josta on helppo valita aiheita postauksiin. Lisäksi merkkejä esiintyy kaikkialla maailmassa, itse asiassa tämäkin teksti on kirjoitettu merkeillä (latinalaisilla aakkosilla, jos tarkkoja ollaan) ja myös sana merkki on merkki, joka tarkoittaa merkkiä.

Merkki on hyvin monitarkoituksinen sana ja voi tarkoittaa melkein mitä tahansa ihmisen tulkitsemaa ilmiötä luonnossa erimuotoisista musteläiskistä lintujen lentoon. Merkeille on kuitenkin yhteistä se, että niiden syntyyn tarvitaan aina ihmistä ja että ne viittaavat tavalla tai toisella toiseen asiaan. Ihminen on antanut asioille merkityksiä tai nimennyt niitä tekemiensä muodostelmien mukaan.

Merkit voivat myös olla ääniä. Kieli itsessään, puhuttuna, viitottuna tai kirjoitettuna, koostuu merkeistä, joiden merkitys on sovittu etukäteen. Merkit ovat siis välttämättömiä niin meidän kuin ympäröivän yhteiskunnan väliselle kommunikaatiolle.


Merkit ovat täysin kulttuurikohtaisia ja niiden tarkoitukset muuttuvat ajan myötä. Esimerkiksi irvistäminen oli monilla alkuasukasheimoilla myötämielisyyden merkki ennen länsimaisten valloittajien saapumista. Ne täysin luonnollisilta tuntuvat tavat kuten kätteleminen ja nyökkääminen opitaan vasta samaan aikaan puhumisen kanssa taaperoiässä ja periytyvät vanhoista roomalaisista tavoista. Kättelemisen tehtävänä oli alunperin näyttää, ettei kanna aseita mukanaan.

Lopuksi haluaisin pyytää kaikkia tämän lukeneita vastaamaan alla olevaan kyselyyn.