yFB-80 (Nature)

Rapu

   Minkä tähden he katselivatkaan sitä kuvaa, kun seinän takana odotti aarre? Eihän se oikeastaan ollut edes oikea kuva. Siinä oli vain mustetta harmahtavalla kirjoituspaperilla. Se oli itse asiassa enemmän symbolin oloinen. Kolmio, jonka jokaisesta kulmasta lähti kiertymään käärmemäinen sakara.
   Symbolit eivät olleet koskaan kiinnostaneet kumpaakaan heistä, mutta nyt oli pakko koettaa tulkita nopeasti. IPhone oli mennyt puoli tuntia sitten rikki pudottuaan metrin matkan taskusta puulattialle (kaksosen käsissä oli vieläkin rakkoja akkuhaposta), joten Internetiin ei voinut turvautua. Kukaan ei ollut nyt auttamassa,  sen sijaan aggressiivinen jättiläisrapu meuhkasi huolestuttavan lujaa viereisessä huoneessa. Sen loiskahdukset, maiskahdukset ja murtuvan seinän äänet elivät märän puun kautta kammioon ja kaikuivat huoneen ilmassa märkinä ja kirkkaina.
   Merkissä oli kolme kulmaa. Ne eivät viitanneet pyhään kolminaisuuteen, sillä nyt oltiin pakanallisessa luolatemppelissä. Hetken pähkäilyn ja tuskaisen kiireen kautta kaksosen ja vesimiehen pienissä mielissä pulpahti esiin ajatus perheestä. Isä, äiti ja lapsi. Alin kulma oli "äiti", sillä hän oli esikristillisessä perheessä perheen tärkein jäsen ja symboloi myös Gaiaa, maaäitiä. Vasemmalla oli "isä" tukemassa ja kasvattamassa ylintä "lasta" jossa ilmenivät toivo, tulevaisuus ja tässä tilanteessa tärkeimpänä poispääsy.
   Keskellä huonetta oli puinen patsas, siinä esitettyinä olivat nainen ja mies pitämässä käsissään pientä lasta. Lapsen yläpuolella katosta roikkui jokseenkin amppelihko astia kettingin varassa. Vesimies tunnusteli patsasta ja sai selville, että lapsi oli irrallinen patsaan muusta olemuksesta niin esteettisesti kuin fyysisesti. Ryppyiset, jopa hiukan groteskit vanhemmat eivät selvästikään tuntuneet kuuluvan yhteen pikkuisen kanssa.
   Toisessa huoneessa rapu törmäsi sattumalta seinään, josta pääsi pahaenteinen kronksahdus. Tärähdys irrotti katosta muutaman vesipisaran, jotka lätsähtivät kimmeltäviin pikku lätäkköihinsä. Kaksonen ja vesimies saivat yhtäkkiä lisää puhtia ongelmanratkaisuun.
   Seuraava oivallus osoitti patsaan takaa löytyvän pienet portaat, jotka johtivat puoli metriä ylöspäin ja päättyivät hahmojen selkien kohdalle. Portaat olivat sitä samaa harmaata lahonnutta puuta, mistä koko muukin viheliäinen luola koostui.
   Lapsuudestaan asti Legend of Zeldoja pelannut kaksonen ei kyennyt tällä kertaa ammuskelemaan silmittömästi nuolia ja bumerangeja ympäröivien patsaiden silmiin, mutta hänen ongelmien ratkomiseen tottunut mielensä näki ilmeisimmäksi ratkaisuksi nostaa lapsi petomaisten vanhempien sylistä amppeliin. Nitkutettuaan sen sinne he kuulivat hydraulisten koneistojen kitinää. Muinaiset kivikoneet liikkuivat seinien uumenista. Vesimies oli jo näkevinään eteenpäin johtavan portin avautuvan...
   ...se ei avautunut. Sen sijaan seinä heidän ja jättimäisen vihollisravun välissä mureni tomuksi.

Neljä merkkiä

   Terve! Tässä päivityksessä päätin esittää arvosteluni "merkkiin" liittyvästä kulttuurituotteesta.
Mieleeni tuli ensimmäisten joukossa brittiläinen rockjättiläinen Led Zeppelin, eli laulaja Robert Plant, kitaristi Jimmy Page, rumpali John Bonham ja basisti/urkuri John Paul Jones, johtuen yhtyeen neljännestä albumista nimeltään
.
   Merkit, jotka bändi otti myöhemmin ikään kuin toiseksi nimekseen, pohjautuvat Zosoa lukuunottamatta eurooppalaiseen mystiikkaan. Vasemmalta oikealle Zoso (ei tarkoita virallisesti mitään), seuraava merkki tarkoittaa samaan aikaan luottavaista ja kilpailullista ihmistä, sitä seuraava perhettä (ympyrät ovat äiti, isä ja lapsi), ja äärimmäisenä oikealla on egyptiläinen rohkeuden symboli.

   Led Zeppelinin tuotannosta päätin arvostella sen pienen osan, joka ei ollut pihistetty tai plagioitu muilta ajan suuruuksilta eli konserttielokuvan The Song Remains the Same (1974) eli pökkelön suomennoksen mukaan "Laulu jää pystyyn". Ei ehkä ihan tuoreinta mahdollista kamaa, mutta aion arvostella sen kovalla kädellä antaen anteeksi ainoastaan vanhentuneet erikoistehosteet eli jätän klassikkouden ja muodollisuuden sikseen.

   Tämä sekä konserttia, fantasiaelokuvaa että dokumenttia yhdistelevä tekele on uudistettu onnistuneesti DVD:lle. Ainoastaan ekstrat ovat poikkeuksellisen heikkoja. Ne pois jätetyt biisit on aikanaan heitetty yli laidan ihan hyvällä syyllä, mutta uskon, että kovimmat Zeppelin-fanit voivat silti nauttia Celebration Dayn venytetystä liveversiosta.

Elokuva alkaa huomattavasti ajan syömällä vampyyrejä, ihmissusia ja konepistooleita sisältävällä fantasiakohtauksella. Sen jälkeen kuvataan bändin jäsenien siirtymistä keikkapaikalle, legendaariselle Madison Square Gardenille, ja sitten viimeinkin Rock'n Roll pärähtää soimaan. Klassikkokappale toimii hyvänä aloituksena kaksi ja puoli tuntia kestävälle keikalle.
   Led Zeppelin oli tukkahevibändien todellinen esikuva, mikä näkyi nimenomaan keikoilla. Jimmy Pagen korvia repivät ääniefektit ja kymmenien minuuttien pituisiksi venytettyjen kappaleiden ainoa selitys on "ne tykkää siitä kuitenkin, me ollaan Led Zeppelin". Yleisöstä ei siis juurikaan piitata oman suosion takia. Elokuvan katsojia tämä ei juuri haittaa, koska venytettyjen soolojen kohdalle on aseteltu fantasiaelokuvamaisia kohtauksia, kussakin yksi bändin jäsen näyttelee pääosaa. Omasta mielestäni hauskin oli Bonzon viiden minuutin mittaisen rumpusoolon päälle aseteltu kollaasi traktoriajelusta ja lopussa dragster-autoilusta. Muuten ne eivät juuri minua sytyttäneet, vaikka Paul Jonesin ja Pagen osiot herättivät juonettomuudessaan ajatuksiakin.
   Koska kyseessä on yksi rockin historian arvostetuimmista yhtyeistä, lienee ihan asiallista odottaa, että soittotaitokin on sen mukaista. Ja kyllä se onkin! Robert Plantin tasapainoilu karjunnan ja herkän laulamisen välillä toimii, yhtä hyvin kuin Jimmy Pagen minuuttien pituiset improvisoidut kitarasoolot, joista muistettavimpina Stairway to Heavenin ja Heartbreakerin soolot ja Dazed and Confusedin viulun jousella soitettu... juttu.
   Kyllä se vaan toimii, täytyy itseni sanoa, vaikka kuinka olisin sitä mieltä, että klassikot ovat yliarvostettuja ja että uudet elokuvat näyttävät paremmilta sun muuta pr-miesten ja -naisten laukomaa mainospuhetta. Kaikkiin nykynuoriin tämä tosin tuskin puree, sillä Zeppelinin musiikki on melkoisen raskasta ja kokeellista verrattuna nykyiseen tämänikäisten yleensä kuuntelemaan radiosta tulevaan poppiin ja kevytrockiin. Sanoisin, että (eurooppalaisesta) folkista ja vanhan polven rokista tykkäävät tyypit voisivat diggailla tätä hyvinkin paljon, kunhan vaan kestävät minuuttien pituiset venyneet instrumentaaliosiot. Kyllä ne laulut pysyvät samoina vaikka niitä kuinka paljon venyttäisi.

Miksi juuri merkki?

Tänään tiistaina 16.elokuuta 2011 mieleeni juolahti täysin spontaanisti sana merkki. Hetken asiaa punnittuani päätin valita sanan blogini aiheeksi, sillä se on samaan aikaan sekä konkreettinen että abstrakti. Se on siis juuri sopivan hämärä, jotta siihen assosioituu riittävän (muttei liian) pieni joukko asioita josta on helppo valita aiheita postauksiin. Lisäksi merkkejä esiintyy kaikkialla maailmassa, itse asiassa tämäkin teksti on kirjoitettu merkeillä (latinalaisilla aakkosilla, jos tarkkoja ollaan) ja myös sana merkki on merkki, joka tarkoittaa merkkiä.

Merkki on hyvin monitarkoituksinen sana ja voi tarkoittaa melkein mitä tahansa ihmisen tulkitsemaa ilmiötä luonnossa erimuotoisista musteläiskistä lintujen lentoon. Merkeille on kuitenkin yhteistä se, että niiden syntyyn tarvitaan aina ihmistä ja että ne viittaavat tavalla tai toisella toiseen asiaan. Ihminen on antanut asioille merkityksiä tai nimennyt niitä tekemiensä muodostelmien mukaan.

Merkit voivat myös olla ääniä. Kieli itsessään, puhuttuna, viitottuna tai kirjoitettuna, koostuu merkeistä, joiden merkitys on sovittu etukäteen. Merkit ovat siis välttämättömiä niin meidän kuin ympäröivän yhteiskunnan väliselle kommunikaatiolle.


Merkit ovat täysin kulttuurikohtaisia ja niiden tarkoitukset muuttuvat ajan myötä. Esimerkiksi irvistäminen oli monilla alkuasukasheimoilla myötämielisyyden merkki ennen länsimaisten valloittajien saapumista. Ne täysin luonnollisilta tuntuvat tavat kuten kätteleminen ja nyökkääminen opitaan vasta samaan aikaan puhumisen kanssa taaperoiässä ja periytyvät vanhoista roomalaisista tavoista. Kättelemisen tehtävänä oli alunperin näyttää, ettei kanna aseita mukanaan.

Lopuksi haluaisin pyytää kaikkia tämän lukeneita vastaamaan alla olevaan kyselyyn.