Neljä merkkiä

   Terve! Tässä päivityksessä päätin esittää arvosteluni "merkkiin" liittyvästä kulttuurituotteesta.
Mieleeni tuli ensimmäisten joukossa brittiläinen rockjättiläinen Led Zeppelin, eli laulaja Robert Plant, kitaristi Jimmy Page, rumpali John Bonham ja basisti/urkuri John Paul Jones, johtuen yhtyeen neljännestä albumista nimeltään
.
   Merkit, jotka bändi otti myöhemmin ikään kuin toiseksi nimekseen, pohjautuvat Zosoa lukuunottamatta eurooppalaiseen mystiikkaan. Vasemmalta oikealle Zoso (ei tarkoita virallisesti mitään), seuraava merkki tarkoittaa samaan aikaan luottavaista ja kilpailullista ihmistä, sitä seuraava perhettä (ympyrät ovat äiti, isä ja lapsi), ja äärimmäisenä oikealla on egyptiläinen rohkeuden symboli.

   Led Zeppelinin tuotannosta päätin arvostella sen pienen osan, joka ei ollut pihistetty tai plagioitu muilta ajan suuruuksilta eli konserttielokuvan The Song Remains the Same (1974) eli pökkelön suomennoksen mukaan "Laulu jää pystyyn". Ei ehkä ihan tuoreinta mahdollista kamaa, mutta aion arvostella sen kovalla kädellä antaen anteeksi ainoastaan vanhentuneet erikoistehosteet eli jätän klassikkouden ja muodollisuuden sikseen.

   Tämä sekä konserttia, fantasiaelokuvaa että dokumenttia yhdistelevä tekele on uudistettu onnistuneesti DVD:lle. Ainoastaan ekstrat ovat poikkeuksellisen heikkoja. Ne pois jätetyt biisit on aikanaan heitetty yli laidan ihan hyvällä syyllä, mutta uskon, että kovimmat Zeppelin-fanit voivat silti nauttia Celebration Dayn venytetystä liveversiosta.

Elokuva alkaa huomattavasti ajan syömällä vampyyrejä, ihmissusia ja konepistooleita sisältävällä fantasiakohtauksella. Sen jälkeen kuvataan bändin jäsenien siirtymistä keikkapaikalle, legendaariselle Madison Square Gardenille, ja sitten viimeinkin Rock'n Roll pärähtää soimaan. Klassikkokappale toimii hyvänä aloituksena kaksi ja puoli tuntia kestävälle keikalle.
   Led Zeppelin oli tukkahevibändien todellinen esikuva, mikä näkyi nimenomaan keikoilla. Jimmy Pagen korvia repivät ääniefektit ja kymmenien minuuttien pituisiksi venytettyjen kappaleiden ainoa selitys on "ne tykkää siitä kuitenkin, me ollaan Led Zeppelin". Yleisöstä ei siis juurikaan piitata oman suosion takia. Elokuvan katsojia tämä ei juuri haittaa, koska venytettyjen soolojen kohdalle on aseteltu fantasiaelokuvamaisia kohtauksia, kussakin yksi bändin jäsen näyttelee pääosaa. Omasta mielestäni hauskin oli Bonzon viiden minuutin mittaisen rumpusoolon päälle aseteltu kollaasi traktoriajelusta ja lopussa dragster-autoilusta. Muuten ne eivät juuri minua sytyttäneet, vaikka Paul Jonesin ja Pagen osiot herättivät juonettomuudessaan ajatuksiakin.
   Koska kyseessä on yksi rockin historian arvostetuimmista yhtyeistä, lienee ihan asiallista odottaa, että soittotaitokin on sen mukaista. Ja kyllä se onkin! Robert Plantin tasapainoilu karjunnan ja herkän laulamisen välillä toimii, yhtä hyvin kuin Jimmy Pagen minuuttien pituiset improvisoidut kitarasoolot, joista muistettavimpina Stairway to Heavenin ja Heartbreakerin soolot ja Dazed and Confusedin viulun jousella soitettu... juttu.
   Kyllä se vaan toimii, täytyy itseni sanoa, vaikka kuinka olisin sitä mieltä, että klassikot ovat yliarvostettuja ja että uudet elokuvat näyttävät paremmilta sun muuta pr-miesten ja -naisten laukomaa mainospuhetta. Kaikkiin nykynuoriin tämä tosin tuskin puree, sillä Zeppelinin musiikki on melkoisen raskasta ja kokeellista verrattuna nykyiseen tämänikäisten yleensä kuuntelemaan radiosta tulevaan poppiin ja kevytrockiin. Sanoisin, että (eurooppalaisesta) folkista ja vanhan polven rokista tykkäävät tyypit voisivat diggailla tätä hyvinkin paljon, kunhan vaan kestävät minuuttien pituiset venyneet instrumentaaliosiot. Kyllä ne laulut pysyvät samoina vaikka niitä kuinka paljon venyttäisi.